Pyhä traditio

Pyhä traditio tai perimätieto tai apostolinen traditio on kristillinen teologinen termi. Sana ”traditio” (lat. traditio) on johdettu latinan verbistä ”traderere” tai ”tradere”, mikä tarkoittaa ”sitä, mikä on siirretty eteenpäin” tai ”eteenpäin luovuttamista”. Pyhä traditio on kristinuskon ja Raamatun opillisen ja hengellisen auktoriteetin perusta. Tätä kantaa edustavat roomalaiskatolinen kirkko, ortodoksinen kirkko ja orientaaliortodoksiset kirkot.

Anglikaaninen ja metodistinen kirkko hyväksyvät sekä tradition, järjen että kokemuksen auktoriteetin lähteiksi, mutta alisteisina kirjoituksille. Tätä näkemystä kutsutaan prima scripturaksi. Sen sijaan luterilaiset ja reformoidut perinteet pitävät Raamattua ainoana riittävänä tai erehtymättömänä perustana kaikelle kristilliselle opetukselle. Tätä kutsutaan sola scriptura -periaatteeksi.

Tradito voidaan ymmärtää myös orgaanisena yhteytenä kiinteisiin jumalanpalvelusmuotoihin, ”liturgioihin”.

Traditio Raamatun tulkintatapana

Lähdeteoriat

Raamatuntulkinnan ymmärtämiseen on jo varhaiskirkosta asti annettu erilaisia tulkinnan menetelmiä suhteessa traditioon. Teologian ”yksilähdeteorian” mukaan teologia perustuu Raamattuun ja ”traditio” viittaa ”traditionaaliseen raamatuntulkintaan.” Tämä on etenkin 1500-luvun reformaattorien suosima ajattelumuoto.

Myöhäiskeskiajalla muodostui myös teologian ”kaksilähdeteoria”, jossa teologia perustuu kahteen erilliseen lähteeseen, Raamattuun ja kirjoittamattomaan traditioon. Trenton kirkolliskokous puolusti tätä suhtautumistapaa ja määritteli, että Raamattua ei voitu pitää ilmoituksen ainoana lähteenä.

Kolmas lähestymistapa käytännössä hylkäsi tradition merkityksen reformaation ”anabaptismiksi” kutsutussa radikaalissa siivessä.

Raamatussa

Tradition ajatus voidaan löytää Raamatun kirjoituksista. Paavalin mukaan hän on antanut Korinton seurakunnalle uskon perusopetukset, jotka hän on puolestaan saanut muilta (1. Kor 15:1–14). 2. Tess. 2:15 sanoo: ”Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista [kreikaksi paradosis, ”traditio”, ”perimätieto”], joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille.” Kyseessä ei ole vain opetustehtävän suorittaminen, vaan myös välitetty opetus. Uudessa testamentissa traditio voi siis olla sekä prosessi että opetusten kokoelma.

Uusi testamentti käyttää termiä ”traditio” myös negatiivisessa merkityksessä, kun se puhuu ”inhimillisistä ideoista ja käytännöistä, jotka eivät ole Jumalan valtuuttamia”.

Historia

Tradition merkitys korostui alkukirkon aikoina, jolloin kysymykset harhaoppien, kuten gnostilaisuuden torjumisesta kasvoivat. Piispa Irenaeus väitti, että ”uskon sääntö (lat. regula fidei) oli säilytetty uskollisesti apostolisessa kirkossa ja että se oli ilmaistu Raamatun kanonisten kirjoitusten kokoelmassa. Näin Kirkko olisi julistanut uskollisesti samaa evankeliumia apostolien ajoista asti. Irenaeus painotti kirjoituksissaan kirkon opetusviran ja sen viranhaltijoiden, erityisesti piispojen opetuksen ja julistuksen jatkuvuutta. Traditio tuli ymmärtää näin ollen ”tradition mukaisena Raamatun tulkintana” tai ”tradition mukaisena esityksenä kristillisestä uskosta”, joka sai muodon kirkon uskontunnustuksissa ja opillisina julistuksina.

Tertullianus ja Athanasios väittivät, että Raamatun oikea tulkinta löytyy sieltä, missä aito kristillinen usko ja järjestys ovat säilyneet, ja traditio on keino varmistua siitä, että kirkko on pysynyt uskollisena apostolien opetukselle omaksumatta vieraita raamatuntulkintoja.

Vincentius Lerinumilaisen (Lérinslainen, k. n. 445) ”Vincentiuksen kaanonin” mukaan traditio tarjoaa yleisiä mittapuita eli kolmea kriteeriä, joiden mukaan opillisia keksintöjä voidaan torjua: universaalisuus, muinaisuus ja konsensus. Nykytutkimus on korostanut, että Vincentius ei ajatellut, että oppi on staattista, vaan että se kasvaa orgaanisesti. Hänen tulkinnassaan kirkon elävä traditio säilyttää apostolisen perinnön erityisesti ekumeenisten kirkolliskokousten päätösten, uskovien konsensuksen ja Rooman piispan tuen kautta.

1500-luvun reformaatiot eivät pyrkineet uuden kristillisen tradition luomiseen vaan olemassa olevan tradition uudistamiseen ja korjaamiseen. Reformaattorit korostivat Raamatun ensisijaisuutta teologian lähteenä, jossa ”yksin Raamattu” (lat. sola scriptura) -periaate oli tärkeä iskulause. Tämä ei tarkoittanut tradition hylkäämistä, mutta sellaiset uskomukset, joita ei voitu osoittaa Raamattuun perustuviksi, oli joko hylättävä tai katsottava, etteivät ne sitoneet ketään.

Opetus kristillisissä kirkkokunnissa

Katolinen kirkko

Kirkko ymmärretään roomalaiskatolisen teologian mukaan elävänä organismina, joka välittää Raamattuun perustuvan uskon sisällön jokaiselle sukupolvelle. Kirkon opetusvirka (lat. magisterium) taas harjoittaa Kristukselta saamaansa valtaa määritellessään näitä uskon sisältöjä. Toisin sanoen, katolisen käsityksen mukaan Traditio selventää Raamattua. Katolisen kirkon katekismuksen (KKK) mukaan:

Pyhä traditio [...] välittää Herran Kristuksen ja Pyhän Hengen apostoleille uskoman Jumalan sanan kokonaisuudessaan edelleen heidän seuraajilleen, jotta nämä totuuden Hengen valaisemina julistuksessaan uskollisesti säilyttäisivät, selittäisivät ja levittäisivät sitä.

Katolinen kirkko tekee myös eron Pyhän tradition ja tradition välillä:

Teologiset, järjestystä koskevat, liturgiset ja uskonnolliset traditiot, jotka ovat ajan mittaan syntyneet paikalliskirkoissa, ovat jotakin muuta. Ne ovat eri paikoissa ja eri aikoina syntyneitä suuren tradition sovellutuksia. Apostolisen tradition valossa niitä voidaan kirkon opetusviran johdolla säilyttää, muuttaa tai myös hylätä.”

Katolisen kirkon katekismuksen mukaan Pyhän tradition tärkein sisältö on evankeliumi. Traditio on elävää ja aktiivista kristillisen uskon välittämisen prosessia, eikä Raamatusta erillinen staattinen ilmoituksen lähde.

Katolisen Tübingenin koulun perustaja Johann Adam Möhler (1796–1838) määritteli kirjassaan Symbolik (Symboliikka, 1832) tradition siten, että ”Traditio on elävä sana, joka on ikuisesti uskovien sydämessä”. Möhlerin mukaan traditio on sekä subjektiivista että objektiivista, kuin myös elävää ja dynaamista. Muita modernin ajan katolisuuden merkittävimpiä traditiota ja opillista kehitystä käsitteleviä teologeja ovat John Henry Newman ja jesuiittateologi Karl Rahner.

Ortodoksinen kirkko

Ortodoksinen teologia käsittää dogman eli perusoppien ja kirkon liturgisen elämän erottamattomina. Traditio ei ole rinnakkainen lähde Raamatun kanssa. Pyhän Hengen johdatuksessa Kirkko välittää inspiroidun Raamatun merkityksen ja ykseyden ja avustaa kirkkoa pysymään raamatullisessa sanomassa ja sopeutumaan kuhunkin aikaan sopivalla tavalla ikonitaiteessa, liturgisessa jumalanpalveluksessa ja opillisissa lausumissa. Toisin kuin roomalaiskatolisessa teologiassa, ortodoksisessa ajattelussa ei ole samanlaista käsitystä opin kehittymisestä, vaan opissa ja traditiossa on kyse sen vaalimisesta, mitä on jo sanottu ja uskottu apostolisena aikana.

Luterilainen kirkko

Luterilainen oppi on kirjattu luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Luterilaisessa teologiassa Raamattua pidetään ainoana riittävänä tai erehtymättömänä perustana kaikelle kristilliselle opetukselle (sola scriptura). Raamattua ei kuitenkaan irroteta kirkon traditiosta. Luterilaisuudessa katsotaan, että Raamattu, traditio, uskonyhteisö ja kaitsijanvirka kuuluvat yhteen apostolisen uskon luotettavassa välittämisessä eteenpäin, kunhan ne ilmaisevat samaa apostolista uskoa, joka on normatiivinen kaikkina aikoina.

Luterilaisuudessa Traditiota voidaan kuvata käsitteillä ”apostolinen usko” tai ”apostolinen evankeliumi”, kun taas traditiot ruumiillistavat eletyssä historiallisessa todellisuudessa varsinaisen Tradition sisältöä.

Metodistinen kirkko

Metodistinen kirkko tulkitsee Raamatun ja tradition suhdetta prima scriptura -periaatteella. Vaikka Raamattu on ensisijainen ja keskeisin väline tulkinnassa, piispa Kenneth Lee Carderin mukaan perinteellä nähdään tärkeä merkitys oppien selventämisessä ja teologiassa:

Perinnettä on siten tulkittava kokonaisvaltaisesti ja Raamatun valossa. [...] John Wesley kehotti aikalaisiaan ”opettelemaan tuntemaan isät”, koska he olivat aidoimpia raamatuntulkitsijoita. He olivat lähimpänä lähdettä, ja heillä oli runsaasti sitä Henkeä, jonka kautta kaikki kirjoitukset on annettu.

Katso myös

• Perinne

Lähteet

• Carder, Kenneth L.: Elä uskoasi todeksi: metodistinen elämäntapa. Suomentanut Marjut Mäntyjärvi. Helsinki: Suomen Metodistikirkko, 2013. ISBN 978-951-98286-4-0
• Hällström, Gunnar af: ”Varhaiskristillinen teologia syntyy”, Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. (Kirjoittajat Gunnar af Hällström, Anni-Maria Laato & Juha Pihkala) Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 978-951-607-227-5
• Karttunen, Tomi: Nikea 325. Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla. Väyläkirjat, 2024. ISBN 978-952-396-184-5
• Karttunen, Tomi. Mitä on luterilaisuus? Kirkko, teologia ja yhteiskunta. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 62. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2020. ISBN 978-951-693-396-5 ISSN 2341-7641
• McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet: johdatus teologiaan. Suomentanut Satu Kantola. Helsinki: Kirjapaja, 2020. ISBN 9789523543331

Aiheesta muualla

• "Traditio." Luterilainen.net, 17.3.2017. (Tunnustuksellinen luterilainen tulkinta)