Ablaut
Ablaut on indoeurooppalaisen kielentutkimuksen termi, jolla tarkoitetaan joko tietynlaista indoeurooppalaisen kantakielen sanajuurten vokaalien vaihtelua tai myöhemmissä indoeurooppalaisissa kielissä sanojen taivutuksessa tai johtamisessa esiintyviä vokaalivaihteluja (esimerkiksi englannin sing ’laulaa’, sang ’lauloi’, sung ’laulanut’ ja song ’laulu’), jotka palautuvat kantakielen ablautiin.[1][2]
Indoeurooppalainen ablaut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Indoeurooppalaisen kantakielen juurimorfeemeissa vokaalit *e, *o, *ē ja *ō vaihtelivat sekä keskenään että kadon, *Ø, kanssa. Vaihtelu liittyi ilmeisesti sekä siihen, mille tavulle sanapaino sijoittui, että sanojen johtamiseen.[1] Indoeurooppalaisen kantakielen hajotessa ablaut oli tyypillisesti sanojen taivutuksessa ja johtamisessa esiintyvä ilmiö, mutta alkuaan se on saattanut syntyä painotukseen liittyvien äänteenmuutosten johdosta, esimerkiksi vokaalien kadotessa painottomista tavuista. Ablautin synty on kuitenkin tapahtunut niin varhaisessa vaiheessa, ennen rekonstruoitavissa olevan indoeurooppalaisen kantakielen muotoutumista, että siihen eivät vertailevan kielitieteen menetelmät yllä.[2]
Ablautin eri asteet näkyvät esimerkiksi muinaiskreikan sanan πατήρ (’isä’) ja sen johdosten taivutuksessa:
- ē-aste (pitkä): patḗr ’isä’ (nominatiivi)
- e-aste (lyhyt): patér-a ’isää’ (akkusatiivi)
- katoaste (Ø): patr-ós ’isän’ (genetiivi)
- ō-aste (pitkä): a-pátōr ’isätön’ (nom.)
- o-aste (lyhyt): a-pátor-a ’isätöntä’ (akk.).[1]
Yksikään tietty ablaut-aste ei liittynyt pelkästään johonkin tiettyyn taivutusmuotoon, eli ablaut ei ollut täysin morfologinen vaihtelu. Ablaut saattoi myös olla sanakohtaista siten, että jotkin sanajuuret suosivat pelkästään tiettyjä ablaut-asteita, eikä kaikkia ablaut-asteita voinut muodostaa kaikista sanajuurista.[2]
Indoeurooppalaisen kantakielen tytärkielissä alkuperäinen mutkikas vokaalivaihtelu tasoittui ja yksinkertaistui. Eri kieliin yleistyi eri vokaalin sisältäviä vartalovariantteja: esimerkiksi latinan yksikön nominatiivi pēs ’jalka’ ja monikon nominatiivi pedēs ’jalat’ edustavat kantakielen sanan *pṓd-s (: gen. *ped-és) lyhyttä ja pitkää e-astetta, germaanisiin kieliin taas on vakiintunut ō-asteisen muodon jatkaja (esim. ruotsin fot, englannin foot). Ablaut-vaihtelu on saattanut säilyä esimerkiksi joidenkin vanhojen epäsäännöllisten verbien taivutuksessa ilmenevinä vokaalivaihteluina.[1]
Nimityksistä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksankielinen termi Ablaut muodostuu etuliitteestä ab- ’pois’ ja sanasta Laut ’äänne’. Termi on luotu 1500-luvulla, mutta tunnetuksi sen tekivät 1800-luvulla vertailevan indoeurooppalaisen kielentutkimuksen kehittäjät Franz Bopp ja Jacob Grimm.[3]
Suomenkielisessä kirjallisuudessa ablautia on joskus kutsuttu (indoeurooppalaiseksi) astevaihteluksi. Tämä on harhaanjohtavaa, sillä astevaihtelulla tarkoitetaan yleensä suomelle ja sen joillekin sukukielille tyypillistä sanansisäisten konsonanttien vaihtelua, joka ei millään tavalla liity indoeurooppalaiseen ablautiin.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 Kielitiede:ablaut – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 2.7.2026.
- 1 2 3 Benjamin W. Fortson: Indo-European language and culture: an introduction, s. 73–75. Malden, MA: Blackwell, 2004. ISBN 978-1-4051-0315-2
- ↑ Search 'ablaut' on etymonline etymonline. Viitattu 2.7.2026. (englanniksi)
