Katolinen modernismi

Katolinen modernismi oli katolisen kirkon liike 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, joka pyrki tulkitsemaan perinteistä katolista opetusta uudelleen 1800-luvun filosofisten, historiallisten ja psykologisten teorioiden valossa ja vaati omantunnonvapautta. Ei-katolisten raamatuntutkijoiden vaikutuksesta modernistit väittivät, että sekä Vanhan että Uuden testamentin kirjoittajat olivat aikansa muovaamia ja että raamatullisen uskonnon historiassa oli tapahtunut kehitystä. Modernismi heijasti myös reaktiota kirkollisen vallan kasvavalle keskittämiselle paaville ja Rooman kuurialle.

Modernismia on pidetty katolisten teologien yrityksenä sovittaa katolinen teologia valistusajatteluun. Modernistit pyrkivät korvaamaan vanhemmat uusskolastiset ajattelukategoriat transsendenssin, immanenssin ja kokemuksen malleilla. Modernismi ei ollut järjestäytynyt liike. Se kehittyi älylliseksi suuntaukseksi eri katolisten pappien ja tutkijoiden keskuudessa Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa.

Suuntauksen ajattelijoita olivat itävaltalais-brittiläinen Friedrich von Hügel sekä ranskalaiset Maurice Blondel ja Alfred Loisy. Katolisen modernismin merkitys oli erityisen tärkeä Englannissa 1900-luvun alussa, missä George Tyrrell pyrki muokkaamaan katolista oppia ajan hengen mukaisesti.

Modernismi tuomittiin paavillisessa asetuksessa Lamentabili sane exitu ja kiertokirjeessä Pascendi vuonna 1907, ja se pysäytettiin vuonna 1910 määrätyllä antimodernistisella valalla. Modernismi oli ensisijaisesti kriisi eurooppalaisessa katolisuudessa. Sen vaikutukset tuntuivat silti myös Yhdysvalloissa, erityisesti niin sanotun amerikanismikiistan yhteydessä.

Modernistinen kiista

Euroopassa

Modernismi oli liberaalien katolisten suosima suuntaus, joka korosti uskonnollisen ajattelun vapautta vastoin paavillista kantaa, jonka mukaan teologisen tutkimuksen tuli olla kirkon opetusviran alaista. Katoliset modernistit pyrkivät noin vuosina 1895–1910 haastamaan uusskolastisen teologian muuttumattoman luonteen. He toivat katolisuuteen ajan raamatuntutkimusta ja uusia tieteellisiä kehityskulkuja. Tämä johti vähemmän ehdottomaan näkemykseen katolisesta opista.

Modernismi kehittyi älylliseksi suuntaukseksi eri katolisten pappien ja tutkijoiden keskuudessa Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa. Suuntaukseen kuuluivat muun muassa itävaltalais-brittiläinen Friedrich von Hügel, brittiläinen George Tyrrell sekä ranskalaiset Alfred Loisy ja Maurice Blondel. Alfred Loisy tuli 1890-luvulla tunnetuksi Raamatun luomiskertomusten perinteisen tulkinnan kriitikkona. Hän suhtautui myönteisesti Adolf von Harnackin liberaaliprotestanttiseen käsitykseen kristinuskon alkuperästä. Samoin hän hyväksyi raamattukritiikin evankeliumitutkimuksen välineeksi. Loisyn tärkein teos oli L’évangile et l'église (’Evankeliumi ja kirkko’, 1902), jonka katoliset viranomaiset kielsivät vuonna 1903. Jesuiittateologi George Tyrrell seurasi Loisya katolisen opin radikaalina kriitikkona.

Yhdysvalloissa

Yhdysvalloissa modernismin synty seurasi paljolti eurooppalaista esimerkkiä. Newman Smyth esitti kirjassaan Passing Protestantism and Coming Catholicism (’Protestantismi ja tuleva katolisuus’, 1908), että roomalaiskatolinen modernismi voisi toimia amerikkalaisen protestantismin esikuvana. Modernismi esiintyi selvimmin St. Josephin seminaarissa Dunwoodiessa, New Yorkissa. Vuonna 1902 opettajakunta uudisti opetussuunnitelman vastaamaan uutta raamatuntutkimusta. Seminaarin lehdessä The New York Review’ssa julkaistiin artikkeleita, joissa raamatunkritiikkiä sovellettiin innovatiivisesti. Review oli lähimpänä amerikkalaista vastinetta modernismille, ja sai siksi Vatikaanilta vihamielisen vastaanoton.

Antimodernismi

E. J. Pace, The Descent of the Modernists, 1924. Piirros esittää teologisen modernismin johtavan ateismiin.

Katolisen modernismin kritiikki liittyi osittain 1890-luvun amerikanismikiistaan. Sen takana oli erimielisyys siitä kuinka aktiivinen kirkon tuli olla julkisessa yhteiskunnallisessa elämässä. Paavi Pius X:n kiertokirje Pascendi Dominici Gregis (1907) esitti modernismin määritelmän, joka nojasi useiden erimielisten modernistien näkemyksistä poimittuihin ajatuksiin. Paavillinen vastahyökkäys torjui kaikki agnostiset, immanentistiset ja evolutionistiset opit. Kirkko kielsi modernististen lähestymistapojen opettamisen katolisissa seminaareissa ja kouluissa. Pyhä istuin vahvisti uudelleen sitoutumisensa tomismiin kirkon velvoittavana teologiana.

Euroopassa Pius X:n määräykset johtivat useiden modernistien erottamiseen kirkon yhteydestä: Tyrrellin Englannissa, Loisyn Ranskassa, Josef Schnitzerin Saksassa ja Ernesto Buonaiutin Italiassa. Amerikassa modernismin tuomitseminen tukahdutti katolista oppineisuutta, lisäsi katolisen opin yhdenmukaisuutta ja keskitti valtaa paaville.

Yhdysvalloissa New Yorkin arkkipiispa lakkautti The New York Review’n vuonna 1908, sensuroi sitä tukeneet papit ja järjesti seminaarin henkilöstön uudelleen. Pappi William Sullivan luopui katolisuudesta liittyäkseen unitaristeihin. Toinen liberaali pappi, John R. Slattery, ilmaisi turhautumisensa siihen, että kirkon hierarkia kieltäytyi ottamasta huomioon uusia teologisia näkemyksiä.

Jälkivaikutus

Antimodernismi johti paavin vallan konservatiiviseen vahvistamiseen ja ortodoksian tiukkoihin normeihin. Amerikassa amerikanismin ja modernismin kriisien yhteisvaikutus päätti lyhyen katolisen intellektualismin kauden. Se ajoi amerikkalaiset katolilaiset puoleksi vuosisadaksi henkisen vetäytymisen aikaan aina Vatikaanin II kirkolliskokoukseen saakka.

Ranskankielisen katolisuuden piirissä syntyi myöhemmin Uusi teologia -liike (ransk. La nouvelle théologie), joka tunnettiin myös nimellä paluu lähteille (ransk. La ressourcement). Liikkeeseen kuuluivat muun muassa Dominique Chenu, Yves Congar, Jean Daniélou ja Louis Bouyer. Latinalaisessa Amerikassa vapautuksen teologiasta tuli merkittävä liike.