Panu Rajala

Heräsin puoli neljältä aamuyöllä. Suden hetki. Saankohan enää unta? Samassa muistin pelit, nythän on menossa Portugalin matsi Kroatiaa vastaan! Hyvästi uni, puhelin esiin ja ottelu näkyviin. Ronaldo ampuu juuri rankkarin sisään. Peli on tasan 1-1.

Näyttää menevän jatkoajalle. Sitten Portugalin valmentaja Martinez vetää Ronaldon vaihtoon! Kuolemaa halveksuva ratkaisu, mutta tuottaa heti tulosta. Ramos puskee lisäajalla Portugalin 2-1 johtoon. Peli näyttää selvältä. Kunnes Kroatian Gvardiol tekee vielä yhden ihmemaalin viimeisellä minuutilla. Se hylätään paitsiona, kuten moni maali tätä ennen. Kroatian keskitys on hipaissut oman pelaajan hiuksenkärkeä ennen joutumista Gvardiolille.

Näin Ronaldo saa vielä ainakin yhden pelin ja Kroatian sinnikäs Luka Modric hyvästelee kisakentät karvastelevan tappion jälkeen. Oliko tuomio oikea? Kovin täpäriksi ovat ratkaisut menneet, ja videoruutua tarvitaan tämän tästä. Pelin orgaaninen kulku töksähtelee myös juottotaukojen takia.

Mutta ratkaisu mikä atkaisu. Ronaldo ja Modric halailevat. Kahden sankarin kohtaaminen, kohta emme näe enää kumpakaan. Paljon iloa, jännitystä ja taituruutta he ovat meille tuottaneet. Minusta on hienoa, eättä Ronaldo jaksaa edelleen, samoin muut huippukonkarit Messi, Mbappé, uutena tulokkaana Norjan väkivahva Haaland. Puhumattakaan Harry Kanen kahdesta uljaasta ratkaisumaalista, jotka takasivat Englannille jatkon Kongo-matsin loppukahinoissa.

Ylivertaisilla yksilöillä on suuri merkitys, vaikka toisin halutaan väittää. Jalkapallo on joukkupeli, mutta samalla yksittäisten sankarien taidetta. Nautimme mestarillisista suorituksista enemmän kuin tarkkaan suunnitellusta pelin rakentelusta. Asiantuntijat saavat ne tulkita omalla ammattislangillaan, me häikäistymme taitureitten näytöksistä.

Trillerimäisiä loppuratkaisuja on ollut jo useita. Alkupeleissä Itävallan ja Algerian keskinäinen loppurynnistys mykisti. Footballin gentleman Hary Kane on vanha sankarini, kannatan sinnikkäästi Englantia, vaikka peli välillä takkuilee. Ja nyt tämä Portugalin hiuksenhieno livahdus jatkoon. Ranska ja Argentiina menevät omia menojaan. Uusia yllätyksiä tulee varmasti.

Kannattiko valvoa puoli neljästä kuuteen? Ilman muuta kannatti. Draama huipentuu kentällä tehokkaammin kuin missään teatteriesityksessä. Peli pelataan tässä hetkessä, ohjaus ja käsikirjoitus muuttuvat kaiken aikaa. Espanja hoiteli oman osuutensa jo myöhäisiltana, Sveitsi voitti aamulla Algerian rauhalliseen tapaan. Ja näitä jatkuu vielä runsaat kaksi viikkoa! Lisää yltäkylläisiä öitä tiedossa.

Jotkut merkittävät uutiset jäävät näissä mittelöissä siimekseen. Eeva Kilven aika täyttyi, ja joukosta poistui myös Anto Leikola. Persoonallisuuksien rivit aina vain harvenevat. Kummassakin olisi paljonkin muisteltavaa, mutta eihän tähän jalkapallokesään mahdu muita kuin Ronaldo ja Messi ja kumppanit. On palattava syksymmällä taas kirjallisiin hahmoihin.

3.7.2026

Vanhan Kirjallisuuden Päivillä puhuttiin tänä kesänä tunteista. Haluttiin valaa kuulijoihin iloa ja onnea ja hyvää mieltä kaikkien kielteisten uutisten lomaan. Mukavaltahan se tuntui. Kevein mielin vaelsin kirjapöytien äärelle.

Mutta kirjallisuuden tuottamat tunneaallot ovat huomattavasti loivempia, kun vertaamme niitä kansanjuhlaan nimeltä jalkapallon MM-kisat. Siellä vasta myrskyää, tulvii, kuohuu ja kärsimyskin murskaa välillä kiihkeiden kannattajien sydämet. Kyynelkanavat aukeavat, onni ja raivo vaihtelevat. Tarttuvampaa tunteiden hyökyä löytyy korkeintaan jostain uhkonlahkon kokouksista.

Katselen jalkapalloa aina, kun on mahdollisuus. Se on kaunis arkkitehtoninen urheilumuoto, monipuolinen ja elastinen, yllättävä ja sähäkkä. Vain pakolliset rikkeet, loukkaantumiset ja VAR-katkot, nyt uutena jopa huikkatauot uhkaavat pilata pelit. Esteet on vain kestettävä ja keskityttävä yhä uudelleen toistuviin huippuhetkiin. Ja sitten on vielä MTV:n ja elisan typerä riita, joka tosin säästää osaltani vähän liikaa katseluaikaa.

Vammalan kirjallisuuspäivillä lämpöisiä tunneliikahduksia tuottavat parhaiten vanhojen tuttujen tapaamiset. Vielä liikkuu kirjaveteraaneja pöytien äärellä. Vielä joku läimäyttää harteille ja lausuu jonkun kannustavan sanan tuotannostani. Hyviä lyhyitä keskusteluja on mahdollista käydä välittömään tyyliin. Kanttiinit toimivat ja aurinko paistaa. Antikvaariset laatikot houkuttelevat.

Nyt signeerasin uutta Sinuhen syntyä SKS:n osastolla, ja sinnekin kertyi muutamia ansioituneita lukijoita. Juhani Niemi on viimeisiä opiskelukavereita, joita näissä kekkereissä enää tapaa. Tuottelias on hänkin, kokoaa paraillaan Juhani Ahon seuran historiikkia. Iisalmen seminaareissa kävin minäkin kolmesti, Juhani oli ne kirjaan kirjannut. Kovaa kaartia siellä oli viime vuosituhannella Väinö Kaukosesta ja Kai Laitisesta alkaen Jyrki Nummeen, joka johtaa päiviä vieläkin.

Muistelimme samalla äskettäin kuollut professori Yrjö Varpiota, joka oli kummankin esimiehenä takavuosina Tampereen yliopistossa. Asiallinen tutkija, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen, kuten Juhani on nekrologissaan (HS ja Väinö Linnan seuran sivut) todennut. Varpion kanssa toimin myös Pentinkulman päivillä Urjalassa monena kesänä, muun muassa esikoiskirjailijatapaamista vetämässä. Pirkkalaiskirjailijoissa hän oli kantavia voimia ja kunniajäsenkin.

Hämeenkyrössäkin Varpio kävi, johti Taideaineiden laitoksen retkuetta, osallistui seminaareihin ja katsoi ainakin kerran Myllykolun näytelmän. Juhanin kanssa olimme kumpikin ottaneet esiin Yrjön muistelmat ja kerranneet hänen vaiheitaan. Esimerkillisen aktiivinen ja tunnollinen professori hän oli, hoiti kansainmvälisiä suhteita varsinkin Saksan ja Baltian suuntiin. Väinö Linna oli hänen johtotähtensä ja tamperelaiskirjallisuus laajemmin.

Tuntuu hiukan haikealta, kun hän ei ole enää arvioimassa minunkaan uusia kirjojani. Kun kirjoitin Tampereen teattereiden historioita, Yrjö istui toimitusneuvoston puheenjohtajana, luki tekstit tarkkaan ja antoi hyviä kriittisiä kommenttejaan. Joskus lennähti kirjelappu jotakin myöhemmästä tuotteesta.

Nyt tämä lipsahti muisteluksia, vaikka piti puhua tunteista, kirjoista ja jalkapallosta. Niissä riittää vielä puhumista kesän mittaan. Kohta on Myllykolussa uuden näytelmän kantaesitys, Enkelten suojatit. Sitä ennen suuntaan sinne Vaalaan ohjaamaan Isa Aspista kertovaa oopperaa. Draamallista harrastusta riittää, mutta kirjojakin on pinossa odottamassa. Pari kolme hankin lisää Vammalasta, vaikka päätin pidättyä lisäkirjoista.

Ja sitten vahtii pöydän kulmalla tuo vaativa tuttava, runoilija Publius Ovidius Naso, ja ihmettelee enkö jo jatka hänen elämänsä kuvausta. Kyllä kyllä, se on toiseen kertaan menossa, juuri pääsin sivulle 178. Kyllä se siitä hioutuu, kunhan saan nämä muut hommat hoidetuksi. Ja sitten on tietysti pitkäjönteisiä suunnitelma odottamassa osaansa.

Joku ystävällinen kirjamies tiedusteli Vammalassa, kuinka ehdin tehdä niin paljon töitä ja kirjoja. Ei siinä muuta ole kuin että joka aamu on neljä puhdasta tuntia, jotka voi täyttää puoleen päivään mennessä ja sitten vetäytyä lounaalle. Kyllä siinä väkisin jotakin syntyy.

27.6.2026

Tänään olisi juhannus, ellei sitä olisi vietetty jo viime lauantaina. Viileämpi päivä nyt on, sikäli muutos oli onnellinen. Joskus on ollut päinvastoin. Juhannus on liikkuva suure. Almanakka vain pysyy itsepäisesti entisellään. Toista nimipäivääkin voin viettää vasta tänään.

Olikin lähes täydellinen juhannus se aikaistettu, sääsuhteiltaan ja muutenkin. Kokko roihahti komeasti eikä kukaan tullut valittamaan saati letkulla sohottamaan, kuten joitakin vuosia sitten. Juhannusrauha on laskeutunut rannoillemme. Tuttuja, sukulaisia ja naapureita kävi parisenkymmentä. Kiva tunnelma, lämmin yö, makkaraa korventui ja sahtia riitti. Vaihdettiin ajatuksia, laulettiin ja tanssittiinkin.

Vapusta alkaen Luoja on suosinut merkittäviä tapahtumia. Mitä olemme tehneet oikein? Juuri nyt on vilpoisampaa, mutta viikonloppua kohti lämpenee, koska ylihuomenna odottaa Vanhan kirjallisuuden päivät, jolloin aina on perinteen mukaan hellettä. Kirjanikin siellä julkistetaan – tai ainakin signeeraan sitä SKS:n osastolla, niin on kerrottu. Tulkaa ihmeessä tapaaman!

Joten suven kohokohdilla ei ole loppua. Tosin talo tyhjeni, työt vetivät tyttäret stadiin, nyt olen täällä taas ypöyksin. Hyvää aikaa lueskella ja mietiskellä, kirjoitellakin. Tänään olisi Myllykolun Teatterin kokous, mutta jäävään itseni kotiin, koska tulevaisuuden suunnittelu voi koskea omiakin aikeitani. Parkkipaikan ilmoitustaulu saadaan kuntoon, mikä on jo suuri asia. Kymmeniä vuosia sitä kunnalle muistuttelin, nyt vasta asia etenee, kun itse siihen tartumme.

Sananen kirjoista. Viimeksi sain loppuun Ken Follettin kerrassaan mahtavan Vuosisata-trilogian, yhteensä parituhatta sivua (Kun suuret sortuvat ym). Muistan politiikan toimittajan Unto Hämäläisen suositelleen sitä joskus, ja vasta pitkällä viipeellä rohkenin siihen terttua enkä ollut päästä irti. Ihmeellisen taidokkaast Follett punoo koko 1900-luvun historian muutaman perheen vaihtuviin vaiheisiin. Näyttämöt vaihtuvat Engannin kaivoskylästä Lontooseen, Berliiniin, Ranskan rannikolle, Espanjaan, Pietariin, Moskovaan, Bostoniin, Washingtoniin ja ties minne. Aina kertoja kuljettaa henkilönsä ovelasti poliittisten tapahtumien kriittisiin tulehduspesäkkeisiin, Venäjän vallankumouksesta Berliinin muurin sortumiseen. Niin natsien kuin kommmunistien hirmuteot kuvataan kaihtelemattomasti, raskaimmin akselilla Berliini-Moskova. Amerikan rotusorto ja ihmisoikeustaistelu on rinnalla toisena johtoteemana.

Mika Waltarilla on historiateoksissaan sama tekniikka: hänkin kuljettaa päähenkilöitään aina taitavasti vallankäytön ytimeen, suurten mullistusten näköalapaikoille. Minusta Follettin fresko on myöhempien aikojen ”Sota ja rauha”, vielä suurisuuntaisempi kuin Tolstoin eepos. Yhtä vaikea on molemmissa pysyä ajoittain perheiden ja niiden jäsenten suhteista kärryillä. Molemmat maailmansodat käydään musertavin pääkohdin läpi. Follett käyttää kieltämättä tehokkaasti jännityskirjallisuudelle ominaisia iskuja, mutta pysyy aina historiallisten tosiasioiden tuntumassa. Jännittävää luettavaa hitto soikoon! (Enimmän osan kyllä kuuntelin Jukka Pitkäsen erinomaisesti lukemana.)

Nyt olen sirtymässä aikaisemmalle vuosisadalle. Sain tyttäreltäni Janne Palkiston viehättävän ja oppineen teoksen Bernhard Crusellin elämästä. Janne on ensin tehnyt väitöskirjan ja sen pohjalta tämän populaarimman elämäkerran (S&S), mutta tämähän on yhtä tutkimuksellisesti perusteltu lähdeviitteineen kuin väitöskirjakin. Kerronta vain ottaa hauskoja vapauksia ja kuvittelee välillä päähenkilön edesottamuksia, mutta silloinkin kiepauksilla on vankka dokumenttipohjansa. Klarinetin soitosta opin valtavasti, suukappaleista, ruokolehdykästä, läpästä, huulten asennoista ja vaikka mistä. Taustalla tässäkin vaihtuvat näyttämöt Uudestakaupungista Euroopan musiikillisiin metropoleihin ja ruhtinassaleihin. Ihailtavan tarkkaa ja elävää työtä! Jatkan lukemista.

24.6.2026

Saatiin Isa Asp -ooppera asemiin mahtavassa kivinavetassa Vaalassa. Äänipohja laulajille ja soittajille on aikamoinen. Siitä sopii harjoittaa ooppera heinäkuussa esityskuntoon. Pukuja ja jotain yksityskohtia suunnitellaan, lavastus on semmoisenaan vaikuttava.

Ehdin myös nähdä Myllykolun viimeisen harjoituksen Enkelten suojateista ennen kuin painun Vaalaan ohjaustöihin. Hyvä mieli jäi siiitäkin. Hanna Rajakosken ohjaama esitys on aito ja paikoin eloisa, jopa liikuttava. Lasten kohtaloista on kysymys kapinan jälkeen 1920-luvulla.

Huvilan herra toimii lastensuojeluaatteen äänitorvena viisaine esitelmineen. Kuvaus on sillanpääläisen itseironinen. Idea näyttää välittyvän tyylikkäästi esityksessä. Herran omat yritykset lastenkasvatuksen alalla eivät aina onnistu kovin mallikkaasti. Näytelmässä on hienoista huumoria ja oikeata anomaa eikä yhtään yhtään humalakohtausta, jollainen äsken kuullun radiojutun mukaan on kesäteatterin ehdoton tunnusmerkki.

Sillanpäällä oli novellikokoelman kirjoittamisen aikaan kolme lasta ja neljäs tulossa. Kaikkiaan hänellä oli kahdeksan lasta, yksi kuoli alle yksivuotiaana. Ei ihme että lasten asema askarutti häntä, varsinkin vaikeina aikoina itsenäisyyden alussa. Silloin kirjailija teki aloitteen Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosaston perustamiseksi  Hämeenkyröön ja toimi aluksi sen sihteerinä.

Olen kovin iloinen, että juuri tämä teos valittiin Myllykolun Teatterin uuden taipaleen alkajaisiksi. Uinahtanut teatteri pantiin uudelleen käyntiin pikavauhtia vuoden alusta, innostus on ollut tarttuvaa. Talkoot ovat ulottuneet lapiotöistä ja ruohonleikkuusta tietokonesovelluksiin. Ihailen monen alan taitajien aikaansaannoksia. Minä vain sovitin kaksi novellia, hyvä niinkin.

Ikävä kyllä en pääse Myllykolun ensi-iltaan, aikataulut Vaalan oopperan kanssa menivät sen veran ristiin. Mutta hengessä olen mukana. Meitä on kaksi, jotka olimme panemassa alkuun tätä muistojen kesäteatteria vuonna 1972, Kauno ja minä. Kumpikin roikumme tämän  uudenkin yrityksen johtokunnassa. Tyytyväisiä poikia olemme, vaikka Kaunolla on aina vähän huomautettavaa, kokenein konkari kun on.

Nyt ei muuta kun kohti juhannusta. Olen tänä suvena jättänyt pihatyöt ja jopa rannan kokonrakentelun tavallista vähemmälle. Into ja kunto ovat löystyneet. Mutta sahti on haettu ja tyttäriä lähden bussilta noutamaan puolelta päivin. Pian taas lippu liehuu ja laulukin voi kajahtaa… Vaikka ei juhannnus taaskaan oikealla paikallaan ole kuten sivistysmaissa Virossa ja Latviassa.

Oikein hyvää juhannusta tutuille, kylänväelle ja kaikille kaukaisemmile! 

18.6.2026

Postia on moitittu ja syystäkin. Lehtien jakelu täällä maalla on hajoitettu eri päiviin ja aikataulu heittelee. Kestämme sen kyllä. Mutta tänään posti toimi erinomaisesti: iso kirjalatikko tuotiin ilmoitettuna aikana suoraan kotiovelle.

On aina yhtä jännittävää poimia ensimmäinen tekijänkappale käsiinsä. Keltaisena hohtava Sinuhen synty, kohdallani opus 45. Kannessa Mika puhaltaa voikukan hahtuvia lentoon. Vastustin kuvaa ensin, mutta onhan siinä symboliikkaa. Näyttää ainakin elävältä. Toivottavasti kirjan sisällössä on jotakin samaa.

Selaan varovasti vielä jäykkiä sivuja. Usein ensi silmäys löytää jonkin raskauttavan virheen. Niin ei käy nyt, mutta katsotaan, kun pääsen edemmäs. Lähdeluetteloon on läiskitty koko sivu Waltarin teoksia mitä en tarkoittanut, mutta voi olla hyväkin. Löytyvät siitä, jos joku rupeaa lukemaan lisää, mikä aina on kirjoittajan paras palkinto.

Tämä on eräänlainen päivitys, korjaan entistä tutkimusta ja löydän uutta. Näin klassikoita tuleekin kohdella. Mikään teos ei tyhjene lopullisesti. Kun Waltarin rakkauskirjeet Sinuhen syntykesältä vapautuivat arkistosta, oli tutkijan suoranainen velvollisuus sijoittaa ne kehyksiinsä. Kyllä ne antavat uutta takavaloa romaanin tulkintoihin, vaikka Waltarin oma kustantaja torjui ajatuksen ylimielisesti.

Jos vaikka D. H. Lawrencen tai Graham Greenen yhtä intiimit kirjeet olisivat tulleet julki, englantilaiset tutkijat olisivat kilvan hyökänneet niiden kimppuun. Meillä tutkimus ottaa rauhallisemmin. Riittää kun toimittaja pöyhäisee löytöä ja poimii parhaat palat sensaatiomaiseen  julkisuuteen. Sitten lyödään moralistiset leimat kirjailijan kylkeen ja asia on hoidettu.

Näin ei voi olla, ajatttelin heti. Moitin tietysti itseäni, etten ollut valppaana kirjeiden avautuessa. Muistin kyllä, kuinka haastattelin Leena Ilmaria, Mikan rakastettua, joka ei kiusallaankaan luovuttanut kuin muutaman kirjeen nähtäväkseni. Sitten hän sinetöi ne neljännesvuosisadaksi. Mielestäni ne ansaitsisivat tulla julkaistuiksi joskus kokonaan.

Eri asia kuinka olen onnistunut romaanin uudessa tulkintayrityksessä. Siteeraan valaisevimpia kirjeitä, joilla on arvoa sinänsä. Tällöin ei tekijänoikeuskaan tule tielle. Kirjeiden oikeudet pysyvät tekijällä ja nyt hänen perikunnallaan. Joskus perikunnat heittäytyvät henkaliksi, mutta uskon Waltarin suvaitsevaisen hengen säteilevän tulevaisuuden julkaisupäätöksiin. Näin ikävä äkkijulkisuus tasoittuisi ja saisi oikean taustoituksen. Omalta osaltani tein parhaani.

Kaadoin itselleni lasillisen kuohuviiniä ja pitelin uunituoretta kirjaa käsissäni. Antti Herlin sanoi juhlivansa uutta kauppaa viisi minuuttia. En aio minäkään tähän pienempään ilonaiheeseen tuhlata liikaa tunnelmointia. Silti tuntuu hyvältä. Työ tehty on, seuraavaksi esittelen sitä Vammalassa, Turun ja Helsingin messuilla jne.

Mutta ei niin paratiisillista hetkeä, ettei jostain käärme esiin luikertelisi. Vanha kaverini kirjoittaa Pirkkalaiseen  arvion Valkeakosken kesäteatterin musikaalista, jossa minulle on kuulemma taas varattu sysimustan konnan osa. Kiva juttu. Erosimme Katrin kanssa yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja vieläkin syntipukkia jaksetaan riepottaa. Avioliiton todellisista tapahtumista on tasan kaksi avaintodistajaa, arvatkaa kumpaa uskotaan.

En anna ryöpytyksen turmella onnellista tunnelmaani. Huomenna painelen pohjoiseen Vaalaan valmistelemaan oopperan ohjausta, aiheena toinen kirkas tähti, ensimmäinen suomenkielinen naisrunoilija Isa Asp. Hänen kova kohtalonsa liennyttäköön tätäkin uudempaa lemmentragediaa.

12.6.2026

Mielijohteesta tulin viime viikolla käyneeksi Käpylän kirkossa. En ole siellä koskaan ollut sisällä. Minua veti ilmoitus, joka lupasi konsertin Eino Leinon ja L.Onervan runoista sekä Leevi Madetojan sävellyksistä. Tunnettu kolmiodraama kiinnosti, itsekin olen kirjoittanut monologin aiheesta Onervan nimiin. Luvassa oli muidenkin tekijöiden sävellyksiä.

Kokemus oli sen verran vaikuttava, että kirjoitin tuoreeltaan arvion konsertista ja lähetin spontaanisti Kirkko ja Kaupunki -lehteen, johon arvelin sen aiheen puolesta sopivan. No spontaani toiminta ei useinkaan onnistu. Päätoimittaja ei ottanut juttua, joten laitan sen tähän, ettei jää ihan ilmaan lepattamaan.

Tunteet riehuivat Käpylän kirkossa

Eino Leino rakastui nuoreen runoilijaan L. Onervaan, kohteli tätä huonosti ja menetti hänet säveltäjä Leevi Madetojalle.

Tuttu kolmiodraama 1900-luvun alusta on tarjonnut ainekset ”Arabia kaikuu” -liedfestivaalien konsertille Käpylän kirkossa. Kuultiin Onervan ja Leinon runoihin sävellettyjä lauluja viiden sopraanon esittäminä.

Säveltäjinä olivat klassikot, draaman osapuoli Leevi Madetoja itse, Toivo Kuula ja  Ilkka Kuusisto. Modernia parhaimmistoa edustivat Kaija Saariaho, Uljas Pulkkis ja Olli Mustonen.

Osuin sattumoisin menemään tähän hämmästyttävän korkeatasoiseen ja taitavasti kokoonpantuun konserttiin. Laulujen taustat esiteltiin kerrankin kunnollisesti juontajan Saara Pääkkösen toimesta. Hän luonnehti laulujen tekijöitä ja heidän keskinäisiä suhteitaan pätevästi ajan taustaa vasten.

Kun helisevät sopraanot hehkuttavat lauluja, sanoista on tunnetusti joskus vaikea saada selvää, vaikka ne olisivat tuttujakin.  Nyt käsiohjelman koodi auttoi asiassa, sikäli kun joku malttoi siitä sanat auki napsauttaa. Musiikki valloitti mielet joka tapauksessa.

Saariahon kaksi Leinon laulua soivat kuultavat kauniisti, ”Iltarukous” jopa yllättävän dramaattiseen nousuun yltäen. Uljas Pulkkis tavoitti oikullisella tyylillään parhaiten Onervan tunnevoimaiset runot, erityisesti järkyttävän ”Hullun laulajan”. Runoilijan vaiheista Nikkilän mielisairaalassa saatiin juontajalta valaiseva taustaselvitys.

Paljon paremmin ei sujunut Madetojankaan elämä puhumattakaan Leinon loppuluisusta ja varhaisesta kuolemasta. Kaikki kolme triangelin osapuolta suistuivat onnettomuuksiin liian alkoholin käytön vuoksi. Onerva oli ainoa, joka eli pitkään ja jatkoi naisellisella voimallaan runojen kirjoittamista kuolemaansa saakka.

Illan väkevin tulkinta oli Toivo Kuulan säveltämä laulu Leinon runoon ”Merenkylpijäneidot”, jonka Maria Turunen esitti todella mieliin jäävällä voimalla. Muita esiintyjiä olivat  sopraanot Tiina Salminen, Riikka Mäkelä, Anna Ginström ja Mea Tikkanen.

Heitä säestivät pianolla Tuomas Kangas, Tuomas Salokangas, Dávid Szilasi ja festivaalin toinen suunnittelija Armaan Madar.

Festivaali jatkui erilaisin tapahtumin kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna ja palaa uusin ohjelmin elokuun lopussa. Silloin esitellään Arabianrannan taidekohteita.

Ensimmäinen konsertti Käpylän kirkossa oli niin positiivinen kokemus, että Arabianrannan festivaalille toivoo parasta mahdollista jatkoa ja yleisömenestystä.

PANU RAJALA

Kesän teatterikausi alkaa aina Tampereen Komediateatterista. Siellä näkee puolet kaupungin näyttelijöistä, osan näyttämöllä ja suuremman osan katsomossa. Pitkän talven jälkeen on ilo tavata monia tuttuja. Mailan kanssa vahvistimme itseämme ensin Tammerin terassilla ja porhalsimme sitten Juhlatalon pihaan.  Sade sopivasti pidätteli ja aurinko pilkisteli.

En ole yleensä kovin ihastunut mekaanisiin farsseihin, mutta jostakin syystä tämä brittikonkarin Robin Hawdonin kirjoittama Täydelliset häät (Perfect Wedding)  ilahdutti ihan oikeasti tamperelaisvoimin esitettynä. Se on erittäin taidokkaasti rakennettu hulluttelu, jossa logiikka kestää poskettomissakin käänteissä. Ja lopputulos on onnellinen. Siitä tulee hyvälle tuulelle.

Komediateatterilla ja kaimallani Panu Raipialla on jo rautainen rutiini tällaisen ilonpidon hoitelussa. He kokoavat hyvän ryhmän, tempaavat mukaan jonkun nimekkään vierailijan, panevat vauhtia esitykseen – ja se on siinä. Yleisö elää hyvin mukana.

Ihailen näyttelijöitä, jotka hallitsevat asiansa kevyen näköisesti, vaikka tehtävä ei ole helppo. Farssi on oma lajinsa, johon täytyy suostua ja unohtaa luonnekomedian vaatimukset. Meno ei saa kuitenkaan kiihtyä liian hillittömäksi ja tapahtumissa täytyy olla jokin uskottavuus. Liian ilmeiseksi tarjoiltu hösellys ei naurata, mutta tämä ryhmä osaa taittaa ja ladata huippukohdat. Raipia ei päästä ohjaksia höltymään.

Kohtalokkaana häävieraana Pia Piltz näyttää ainakin minulle uuden puolen taidoistaan: hän on myös notkea ja nokkela komedienne tehtyään aiemmin suuria laulurooleja musikaaleissa. Sulhanen ja bestman, Jere Riihinen ja Aku Sajakorpi, huolehtivat kyydistä, parinvaihdoista ja yleisestä sekoilusta sekuntien tarkkuudella. Idalilja Raipian havaitaan morsiankandidaattina kehittyneen oikeaksi näyttelijäksi, ja Sinikka Salminen hölmöilee siivoojana jo yliampumisen rajoilla, mutta täydestä menee.

Onkohan Hawdon varannut tarkoituksella paraatiroolin morsiamen äidille, johon on saatu suorittajaksi itse Satu Silvo. Vahinko vain, että puolivälissä lupaavasti näyttämölle rynnistävä tähti saa liian vähän tilaa ja kohtauksia. Jospa mamman mahtia on vähän kavennettu? Silvo selvittää joka tapauksessa suvereenisti sen, mitä roolissa on tehtävissä. Hänen hääasunsa, Kaisa Savolaisen suunnittelema,  on ainakin upea.

Kyllä hujahti parituntinen nopeasti näiden seurassa. Joskus on rentouttavaa vain nauraa ja vapautua talven paineista ja kevään koettelemuksista. Syksyllä on taas tarjolla vakavaa draamaa kylliksi. Sitä ennen ajattelin katsastaa vähän muita kesäteattereita, kun siellä on pari omaakin lehmää ojassa, niin Hämeenkyrössä kuin Vaalassa. Juhlatalon pihassa daamit riehaantuivat jo suunnittelemaan ryhmäretkeä Vaalaan katsomaan Isa Aspista kertovaa oopperaa Runon lintu ja liekki. Ensi-ilta on 17.7.  Tervemenoa vaan, jos kantti kestää siihen saakka.  Soittakaa Tarja Kinnuselle 050 5460026 niin asia alkaa rullata.

7.6.2026

Puolison menetys tuottaa tunnetusti suuren stressin. Se voi kestää kauan eikä taitu kokonaan koskaan. Norjalaislähtöinen, New Yorkissa asuva kirjailija Siri Hustvedt tämän tietää ja uskaltaa kuvata syvemmin kuin kukaan. Ilahduin kun Suvi Ahola esittelee hänen kirjansa Haamutarinoita (Otava 2026) tänään Hesarissa. Se on vaikuttavin kirja mitä pitkään aikaan olen lukenut.

Siri Hustvedtin puoliso Paul Auster tuli tunnetuksi Suomessa viimeistään silloin, kun Sauli Niinistö haastateli häntä Akateemisessa kirjakaupassa. Austerin kirjoja olen lukenut useita, aina ne vetävät hetkessä imuunsa. Niinistö pohti hänen sivullisuuttaan ja juutalaista identiteettiään maailman tilannetta vasten. Tärkeintä on hänen romaanihenkilöidensä älyllinen hermo ja elävyys.

Hustvedt ja Auster olivat naimisissa 43 vuotta ja kiinnittyivät voimakkaasti toisiinsa. He melkein sulautuivat samaksi persoonaksi, Hustvedt toteaa. Tilitys puolison kuoleman jälkeen on tutkimuksellinen syväsukellus. Siri ikään kuin kokoaa Paulin elävänä uudelleen itselleen, siitä kirjan nimikin. Yrityksessä on traagisia jos joskus koomisiakain piirteitä. Tuloksena kaihtelematon ja ainutlaatuinen rakkaussuhteen avoleikkaus.

Mietin kuinka intohimoisesti puolisot käyttävät kaikki lääketieteen ja keskinäisen rakkauden keinot pitääkseen keuhkosyöpää sairastavan miehen elossa. Vain Amerikassa tämä lienee mahdolista. Kaikki mahdoliset lääkkeet ja hoidot kokeillaan. Paulin kunnon vaihtelua seurataan päivä päivältä, joskus tunti tunnilta. Ystäville Siri raportoi tämän ”Syöpämaan” jokaisen liikahduksen tarkasti ja realistisesti mutta toivoa menettämättä.

Minun ensimmäinen vaimoni Elina kuoli rintasyöpään 38 vuotta sitten. Kuinka vaatimatonta olikaan hoito siihen aikaan, kuinka vähän yritinkään etsiä mitään uusia parannusmenetelmiä. Nolottaa, kaduttaa. ”Mieheni uskoo ihmeeseen”, Elina sanoi lääkärille. Se tuntui olevan ainoa toivo, koska ennuste oli alun alkaen huono. Nyt rintaani puristaa, kun luen amerikkalaisen kirjailijapariskunnan yhteisestä taistelusta, joka ei pääty yhtään paremmin kuin omammekaan aikanaan. Mutta kaikkensa he totisesti tekivät.

Yhdistävä piirre on sekin, että etsin Siri Hustvedtin tavoin vimmaisesti yhteyttä Elinaan hänen kuolemansa jälkeen. Luin alan kirjallisuutta, yritin tulkita merkkejä Elinan jatkuvasta läsnäolosta. Tämä juuri sai minut ottamaan yhteyttä Katri Helenaan, joka televisiossa kertoi pitävänsä jatkuvasti yhteyttä kuolleeseen mieheensä Timppan eli armeijakaveriini Fisuun. Lähdin Katrilta ottamaan oppia vainajan hengen tavoittelussa ja sille tielle jäin. Yhteys kadonneeseen rakkaaseen jäi tosin saamatta. Katrille se oli ihmeen helppoa ja itsestään selvää ja jatkuu varmaan edelleen.

Mutta mieleeni Elina edelleen palaa miltei päivittäin. Joku voisi sanoa, että se ei ole ihan tervettä. No ei taatusti vaikuta terveeltä Siriinkään hellittämätön kamppailu miehensä elävän hahmon palauttamiseksi. Syvästi inhimillistä se on. Mitään uskonnollisia tai ylimaallisia keinoja Siri ei käytä, vaikka saattaa niihin ohimennen viittailla. Tiukasti hän pysyttelee tieteen ja yhteisten kokemusten rajoissa, mutta hänen kuvittelukykynsä ylittää ne. Suuren palveluksen hän tulee tehneeksi kanssaihmisille, jotka tuskailevat samojen elämysten äärellä.

Kun kolmaskin vaimoni Marja kuoli äkilliseen aivoverenvuotoon, en enää yrittänyt kutsua häntä rajan takaa takaisin. Tyydyin kohtaloon, olin kokenut tämän jo aiemmin. Sama ilmiö kuitenkin toistuu edelleen: tämän tästä muistan Marjan lausahduksia, eleitä, reaktioita. Televisiota katsellessani keskustelen toisinaan ääneen hänen kanssaan. Yleensä olemme samaa mieltä. Siltä tuntuu, vaikka hän ei koskaan vastaa. Jotkut hänen tapansa ja ajatuksensa ovat siirtyneet minulle pysyvästi. Sillä tavoin rakkaat vainajat sittenkin jatkavat elämää kanssamme.

Nyt tekee mieli lukea lisää Hustvedtin omia ja myös Austerin teoksia. Onkohan tutkimus havainnut niissä yhteisiä ja keskinäisesti risteileviä piirteitä. Ihme jos ei olisi, niin suuresta rakkaudesta ja symbioottisesta yhteisymmärryksestä oli kysymys. Myös jatkuvasta käytännöllisestä kanssakäymisestä. Varmaan siinä ideatkin lainautuivat, vaikka kirjailijat ovatkin lähtökohdiltaan hyvin erityyppisiä. Hustvedt lääketieteeseen, psykiatriaan  ja luonnontieteisiin suuntautunut, Auster sosiaalisemmin asennoitunut, mystisvivahteiseen realismiin orientoitunut. Kuin erottamattomat parihevoset he ovat, yhteisen ihmisyyden asialla.

6.6.2026

Ensin toivoin, että Sveitsi voittaisi. Se olisi kotikisoissaan ansainnut vihdoin mestaruuden. Suomella niitä on jo täysi vyöllinen. Niinpä miltei kismitti, kun Konsta Helenius teki sen ratkaisumaalin upeasti kaartuvan luistelun jälkeen. Sveitsin pettymys musersi mieleni.

En aikonut katsoa leijonien voitonjuhlaakaan Stadikan edustalla. Mutta kun alkua vilkaisin, liimauduin katsomaan loppuun saakka. Valtava yleisömäärä, hieno sää, ihmisten innostus, leijonien vilpitön riemu tarttui ruudun läpi ja sulatti vastahakoisen katsojan. Äkkiä olinkin täynnä sinivalkoista juhlamieltä.

Hiukan väsyttävästi ja moneen kertaan yleisöä tosin huudatetttiin ja laulatettiin. Tunnelmaa oli tietysti  kohotettava. Juontajien leikit näköjään tepsivät. Tilaisuus alkoi muistuttaa massiivista lastenjuhlaa. Vihdoin leijonat saapuivat. Huoltajia ja valmentajia oli enemmän kuin pelaajia.

Kovat esiintyjät oli tehokkaasti improvisoitu päivässä paikalle. Haloo Helsinki lämmitti, Viskari virkisti alkukantaisella ukkoimagollaan, Käärijä kääri vanhat numeronsa  ja huipennuksena saatiin Linda ja Pete vielä kerran kuumentamaan tunnelmaa Liekinheittimellään. Entä jos se olisi voittanut Euroviisut, mitä seuraamuksia olisi tullut. Suomi olisi revennyt itseuhossaan, kun se nytkin oli noin tohkeissaan.

Kotoisen nationalismin juhlaahan tämä oli. Se oli niin aitoa ja kotikutoista, että aatteellinen kauhistelu pysyy kaukana. Me nyt vaan ollaan sankareita kaikki ja Suomi on maailman paras  uusi maailmanmestari. Ankean talven jälkeen ansaitsemme näinkin rehvakkaan uskonpalautuksen. Sotien ruhjomassa maailmassa on vähän näin hullaannuttavia ilonaiheita. Paula Vesalan Finlandia sinetöi kansalllistunteen riemujuhlan.

Ainakin Suomi on maailman paras maa juhlimaan omaa mestaruuttaan. Pariisissa PSG:n juhlat kääntyivät tuhoisaksi remmasteluksi. Huliganismi on meilläkin tuttu ilmiö, mutta tämä lätkäfiilis vaikutti hallitulta. Ei ollut vastakkaisia seuroja. Onkin vaikea käsittää, miksi voitonriemun toisinaan  täytyy purkautua destruktiiviseen reuhaamiseen. Meidän leijonamme käyttäytyivät juhlassa esimerkilisesti ja hauskasti, lauloivatkin.

Jääkiekko on luonnostaan aggressiivinen laji, mutta nämä kesäjuhlat näyttävät sujuvan oikean yhteenkuuluvuuden merkeissä. Tosin yö on vasta alussa. Ajankohta kansanjuhlaan oli paras mahdollinen: koulut juuri päättyneet, poliisi poistanut hillujat Kaivarista, kesäloma edessä ja helle hulmahtamassa päälle. Tästä kesä ei voi kuin nousta onnelliseen joukkohurmioon.

Niin, kuka se aina muistuttaakaan, että kansa on sirpaloitunut eikä yhteistä pohjaa enää löydy. Hän ei tunne urheilun olemusta. Kovan taiston kautta löytyy parhaimmillaan reilu sovinto, johon tappiokin taittuu.

Minusta  jääkiekko on kyllä liian kiivastahtista sohlaamista ja taklaamista. Jalkapallo on sentään kuningatar ja edustaa kaunista arkkitehtonista rakentelua. Kuinka juhlisimme jalkapallon maailmanmestaruutta? Onneksi sitä ei koskaan tapahdu. Pienoisjuhlaksi riitti jo pääsy kerran Euroopan mestaruuskisoihin.

Vuoden 1995 ensimmäinen lätkämestaruus elvytti osaltaan taloutta ja lama taittui. Kohta nähdään voiko ihme toistua. Jos niin käy, se on kallisarvoinen vaalilahja hallituspuolueille. Toivotaan ainakin, että riitaisen kansakunnan läpäisee nyt uusi yritteliäisyys ja edes jonkin aikaa kestävä lämpimän yhteenkuuluvuuden henkäys.

1.6.2026

Menin illalla Heinijärven koulun kiitoskahveille, kun Kauno tarjosi kyydin. Koulun pihalla oli paljon eri-ikäistä väkeä, monia tuttuja kyläläisiä. Kyläyhdistys kiitti siitä, että olimme voitollisesti kamppailleet koulun säilymisen puolesta. Minä kirjoitin lennokkaan puoltokirjoituksen paikallislehteen, ja Kauno keräsi alle nelisenkymmentä nimeä.

Olimme leivoskahvit ansainneet. Moni teki paljon enemmänkin koulun hyväksi. Vaikutusta oli, sillä useat kunnanvaltuutetut käänsivät asiassa kantansa ennen äänestystä. Vain demarien rautainen ryhmä pysyi tiukasti koulun tappolinjalla.

Miksi intoilin minäkin hyvän asian puolesta. Kaikki lapseni saivat perusopetuksensa tässä koulussa. Se oli ja on varmaan vieläkin eloisa, ehjähenkinen ja turvallinen ala-asteen opinahjo. Sillanpää kuvaa sitä vuosiadan vaihteen aikoina novellissaan ”Koulu” kokoelmassa Enkelten suojatit (1923). Kirjailijan nuoruudenkoti Töllinmäki sijaitsee kivenheiton päässä koulusta tien toisella puolen.

Heinijärven koulu on ollut vuosikymmeniä kylän kulttuuripiste, myös kyläyhdistyksen toimintakeskus.  Olisi ollut sulaa hulluutta ja barbariaa lopettaa yli satavuotinen kaari tilapäisiin rahaongelmiin. Koulun säilyminen lisää varmasti muuttohalukkuutta näille kulmille. Minutkin haastettiin pihakahveilla pitämään puhe asiasta, ja sen tein.

Lippu liehui, kahvi maistui ja juttu kulki. Oikean kevätjuhlan tunnelmaa. Kaiken huipuksi ja aivan varoittamatta veisattiin yhteisesti suvivirsi. Useimmat osasivat kolme säkeistöä ulkoa. Ei tätä tunnuslaulua hevin kukisteta. Kunnallislautakuntien toimet jäävät siinäkin tappiolle. Tänä keväänä olen osallistunut lauluun Helsingin jumppalounaalla ja Heinijärven koulun kiitoskahveilla. Kohta virsi simahtaa kautta maamme oppilaitosten. Jo joutui armas aika. Onnittelut kaikille koulunsa tänään päättäville! Kävelin onnellisena Heinijärveltä kotiin.

30.5.2026